kirjeenvaihto
Liina Aalto-Setälä

Toukat talvehtivat usein maaperässä, ja kun kohtaa näyttelyssä esillä olevan sinisen keraamisen toukkasi, rupeaa miettimään: missä elämänvaiheessa se on ja millainen muodonmuutos sillä on meneillään? Miksi se on muuttumassa? Mikä on sinisen toukan tarina?

Liina: Näyttelyn toukka on tulevaisuudesta matkannut vieras, joka kuiskii varoituksen sanoja meille tuntemattomalla kielellä. Sen sininen väri on viittaus Hayao Miyazakin Nausicaä -tarinaan, jossa väri toimii symbolina ihmisen ja ympäristön välille muodostetusta siteestä. Niin kuin tulevaisuutemmekin, on näyttelyn sinisen toukan lopullinen muoto vielä mysteeri.

Monella lajilla toukkavaihe on kehityskaaren pisin vaihe. Se on ravinnon varastoimisen ja hitaan kasvun aikaa, tulevaan valmistautumista. Koen itsekin olevani jonkinlaisessa toukkavaiheessa; kerään voimia tulevaa varten, haalin tietoa, kartutan taitoja.

Sinulla on syvällinen ymmärrys suomalais-ugrilaisesta kansanperinteestä, ja selkärangattomat eläimet ovat merkittävässä roolissa teoksissasi. Millainen rooli muurahaisilla ja muilla hyönteisillä on vanhoissa tarinoissa, ja miten ne heijastavat ihmisten suhdetta metsään?

Liina: Suomalais-ugrilaisessa kansantarustossa tietyillä selkärangattomilla, kuten muurahaisilla, on ollut erityinen rooli. Muurahaisten ajateltiin olevan maahisten ilmentymiä ja muurahaiskeot metsän väen tyyssijoja eli “metsälinnoja”. Keoille uhrattiin esimerkiksi hopeaa, viinaa, verta tai kananmunia. Kun metsästä saatiin jotain saaliiksi, siitä kiitettiin antamalla pala saaliista keolle. Näin pidettiin yllä vuorovaikutuksellista suhdetta metsän kanssa ja varmistettiin myös tuleva saalisonni. Ajateltiin, että muurahaiskeot toimivat portteina tämän- ja tuonpuoleisen välillä ja niiltä pyydettiin usein apua erilaisten taikojen toimittamisessa.
Käsittelen usein työssäni pieniä otuksia, joilla on kokoonsa nähden suuri vaikutus ekosysteemiin. Nämä lähes näkymättömissä olevat selkärangattomat ovat kuin aaveita tai haltijaolentoja, jotka vaikuttavat havaintokykymme ulottumattomissa. Ei ihme, että ne ovat saaneet myös kansanuskossa yliluonnollisia merkityksiä.

Työskentelystäsi tulee tuntuma, että kulkee muurahaisten, kovakuoriaisten ja muiden lajien rinnalla, samalla kun on hyvin tietoinen ihmisten toimista, jotka muovaavat elämän olosuhteita planeetallamme. Teostesi äärellä tuntuu siltä, että lajien välinen empatia limittyy luonnontieteelliseen tiedon kanssa. Mikä on suhteesi luonnontieteelliseen tietoon, ja miten näet mielikuvituksen ja tieteellisen tiedon risteävän teoksissasi?

Liina: Taiteellinen työskentelyni alkaa usein kirjallisesta taustatutkimuksesta. Luen sekä aiheeseen liittyvää kansantarustoa, että modernia tieteellistä tutkimusta. Olen kiinnostunut niistä yhtymäkohdista, joissa nämä kaksi hyvin erilaista maailman hahmottamisen tapaa risteävät. Esimerkiksi muurahaisten asema metsän ekosysteemissä yhtenä sen avainlajina on ymmärretty pitkään. Sen voi nähdä jo vanhoissa kansantaruissa, ja sama ilmiö on myöhemmin sanallistettu tieteen keinoin.
Ekosysteemimme ovat monimutkaisia verkostoja, joissa harmonia ja kaaos elävät rinta rinnan. Moderni tiede ja immateriaalinen, ei-mitattava tieto (kuten tarinat) tarjoavat erilaisia näkökulmia, joita yhdistämällä voimme paremmin ymmärtää maailmamme monimuotoista ja rikasta kokonaisuutta. 

Osallistut metsäaktivismiin. Millainen rooli taiteella mielestäsi voi olla poliittisissa keskusteluissa metsäekosysteemien tilasta? Miten se voi auttaa lisäämään tietoisuutta tai edistämään muutosta?

Liina: Taiteella on potentiaali kuvitella toisenlaisia todellisuuksia. Suoran aktivismin lisäksi tarvitsemme myös taidetta, kulttuuria ja tarinoita, jotka auttavat meitä sekä hahmottamaan ympäröivää todellisuutta, että kuvittelemaan uudenlaisia tapoja elää. Tutkija ja teoreetikko Donna Harawayn sanoin; “It matters what stories make worlds, what worlds make stories.” Tiede voi auttaa meitä ymmärtämään todellisuutta rationaalisella tasolla, mutta todellinen muutos syntyy vasta, kun pystymme sisäistämään sen myös emotionaalisesti. Tässä nimenomaan taide ja kulttuuri ovat suuressa roolissa.

Yksi keskeisistä teemoista monissa taideprojekteissasi on kaarnakuoriainen. Voitko kertoa, miten ne tulivat elämääsi ja nousivat niin keskeiseksi osaksi töitäsi? Mitä kaarnakuoriainen mielestäsi voi sanoa maailmalle? Mikä on sen ‘kieli’ ja millaista viestiä ihmisten tarvitsisi kuulla ja ymmärtää?

Liina: Kaarnakuoriaiset astuivat elämääni ensimmäisen kerran vuonna 2021 Tuo Tuo -residenssissä Joutsassa. Metsäkävelyllä ihastelin puiden pinnalla näkyviä monimutkaisia kaiverruksia. Nämä kaarnakuoriaisten toukkakäytävät näyttivät muinaiselta salakieleltä, jonka arvoitusta lähdin selvittämään.

Kuoriaisiin törmää uutisissa usein, sillä ne ovat vahvasti linkittyneet sekä metsäteollisuuteen että ilmastokriisiin. Ne pesivät heikentyneiden puiden jälsikerroksessa nilaa syöden, ja toimivat näin puun lahoamisprosessin käynnistäjinä. Monokulttuuriset talousmetsät ovat vastustuskyvyltään heikkoja, ja niissä kuoriaiset pääsevät leviämään hallitsemattomasti. Ilmastonmuutoksen aiheuttama kuivuus on myös osaltaan heikentänyt metsien luontaista vastustuskykyä. Lajistoltaan ja rakenteeltaan monipuolisessa metsässä kuoriainen on tärkeä osa ekosysteemiä, muttei pysty leviämään mittavia tuhoja aiheuttaen. 
Julkisessa keskustelussa kuoriaisten leviämiseen vaikuttavista syistä ei kuitenkaan puhuta, vaan keskitytään niiden metsäteollisuudelle aiheuttamiin tappioihin. Kaarnakuoriainen on lähes poeettinen kuvaus kyvyttömyydestämme ymmärtää ihmisen toiminnan aiheuttamien tuhojen vaikutuksia. Näen kuoriaisen eräänlaisena varoituksena, tulevien tuhojen ennustajana joka kaivertaa metsät täyteen viestejä, joita emme kuitenkaan osaa lukea.

Kaarnakuoriaiset kulkevat edelleen työskentelyssäni mukana monenlaisin tavoin, mm. niiden jälkiin pohjautuvan kirjainjärjestelmän Kaarnaakkoset muodossa.

° ° ° ° ° ° ° °
​Liina Aalto-Setälä on Päijät-Hämeestä kotoisin oleva, Helsingissä työskentelevä kuvataiteilija (TaM). Hän työskentelee monialaisesti eri taiteen tekotapoja yhdistellen, pääosin antotypian (vanha kasviväreihin ja auringonvalolla valotukseen pohjautuva valokuvan tekniikka), kuvanveiston ja sanataiteen parissa.

Hänen taiteellinen työnsä käsittelee ihmisen ja ympäristön välistä emotionaalista yhteyttä suomalais-ugrilaiseen ​​kansanperinteeseen pohjaten. Työskentelyn tavoitteena on luoda uusia suhteita vanhoihin tarinoihin, ja tarkastella niitä nykymaailman ihmisen lähtökohdista. Teoksissa Liina tutkii, miten suhde traditioon muuttuu, kun kaikki ympärillämme muuttuu ilmastokriisin myötä. 
Hänen teoksiaan on ollut esillä ryhmä- ja yksityisnäyttelyissä eri puolilla Suomea, mm. Turussa, Lahdessa, Jyväskylässä, Oulussa ja Helsingissä. Viimeisimmäksi teoksia on esitetty yksityisnäyttelyssä Huuto-galleriassa Helsingissä ja Oulun Taidemuseossa.
Taiteellisen toiminnan lisäksi Liina on osa Kosminen-kollektiivia, joka ylläpiti taidetilaa Helsingissä vuosina 2016–2022. Hän on myös osa seitsemän taiteilijan muodostamaa Rindamus-kollektiivia, joka tutkii pitkäjänteistä 10 vuoden residenssikonseptia yhdessä Mustarinda-seuran kanssa Kainuussa.
Liinan työskentelyä tukee Koneen Säätiö vuosina 2024-2025.

https://www.aaltosetala.com/