taiteilijahaastattelu
Christina Stadlbauer
ja Ulla Taipale
​(Melliferopolis)

Mikä on teidän tarinanne Melliferopoliksen takana? Miten aloititte yhteistyön keskenänne – ja toisaalta, mehiläisten kanssa? 
​
Christina: Kiinnostukseni mehiläisiin sai alkunsa fobiastani. Avoimen mehiläispesän ja arviolta noin 30 000 mehiläisen äänen ja toiminnan kohtaaminen lamaannutti minut. Seisoin liikkumatta siinä pesällä ja katselin - mutta se, mitä näin, rentoutti minut. Se oli kaunista, salaperäistä, eikä lopulta lainkaan pelottavaa. Jäin koukkuun ja päätin tutkia näitä eläimiä lisää, myös työssäni. Vuonna 2009 eräässä konferenssissa esittelin taiteellisen tutkimukseni ensiaskeleita ja tapasin Ullan. Hänen työnsä ja lähestymistapansa kiehtoivat minua, ja kysyin häntä mukaan projektiehdotukseen jota olin kirjoittamassa. Projekti ei koskaan saanut apurahaa, mutta siitä poiki ensimmäinen yhteistyö Ullan kanssa, joka käsitteli mehiläisiä urbaanissa ympäristössä Helsingissä. Jatkoimme Melliferopolis-hankkeen rakentamista hiljalleen ja tarkastelimme yhdessä eri näkökulmia hyönteisiin ja niiden maailmoihin, tutkimme myös eri muunnelmia mehiläisten hoidosta ja ihmisten reaktioita siihen, mitä hallitsemattomat, puoliksi domestikoituneet eläimet, joita asensimme julkisesti saatavilla oleville paikoille kaupunkiin, aiheuttivat. Melliferopolis on ollut matka mehiläisten ja muiden hyönteisten kanssa ja samalla niiden äärelle. Nämä olennot tarvitsivat meitä neuvottelemaan tiloja, arvioimaan uudelleen suhteita ja kohtaamaan tunteita jotka liittyivät esivanhemmilta perittyihin pelkoihin. Meistä tuli urbaaneja maisemapuutarhureita, ystävystyimme mehiläispesien läheisyydessä asuvien naapureiden kanssa ja laajensimme radikaalisti käsityksiämme lajien välisistä suhteista.

Ulla: Kun luin Christinan projektiehdotuksen, pidin sitä todella mielenkiintoisena, ja olin hyvin pettynyt, kun se ei saanut rahoitusta. Olin tuolloin mukana kehittämässä ja rakentamassa uutta biotaiteen laboratoriota Aalto ARTSiin. Kutsuin Christinan mukaan yhteistyöhön, ja Melliferopolis alkoi osana Biofilia - Base for Biological Arts -ohjelmaa. Se oli hyvä ajoitus ja erinomainen tapa yhdistää taide ja biotieteet ja osallistaa opiskelijoita, tutkijoita, tekijöitä ja mehiläisten hoitajia. Päädyimme työskentelemään mehiläistarhoissa, museoissa, julkisissa puistoissa ja hienoissa taidegallerioissa. Kymmenen vuotta sitten Suomessa mehiläispesien vieminen saavutettaviin kaupunkiympäristöihin ilman vaarasta varoittavia kylttejä oli täysin odottamatonta. Melliferopoliksen lähestymistapa mehiläisten hoitoon sai ihmiset myös ihmettelemään olemattomia motiivejamme kerätä hunajaa mehiläispesistä. Tuotettujen hunajakilojen laskemisen sijaan keskityimme aineettomiin, luoviin ja henkisiin seikkoihin, sekä mehiläisyhdyskuntien yhteenkuuluvuuteen ihmisten ja muiden elämänmuotojen, esimerkiksi kasvien, kanssa. Vähitellen muitakin ihmisiä tuli mukaan, ja Melliferopoliksen ympärille syntyi todella mukavaa tekemistä ja ohjelmaa.

Teoksenne Hexa Hives käsittelee lajien, kuten ihmisen ja mehiläisen, välisiä kohtaamisia, ja se sai alkunsa muun muassa huomiosta mehiläispopulaatioiden  katoamisesta. Hexa Hives ja Hunajaa kaupungeista tässä näyttelyssä ovat dokumentteja tai representaatioita aiemmista ulkona tapahtuneista installaatiosta. Voisitteko kertoa lisää siitä, mikä sai teidät kiinnostumaan ihmisen ja hyönteisten välisistä kulttuureista, kuten itse sitä nimitätte? Ja mikä sai teidät mahdollistamaan ulkotiloja näille lajien välisille kohtaamisille?

C: Ihmisten ja mehiläisten välinen suhde juontaa juurensa kauas taaksepäin, ja pölytystoiminta on ollut hyvin tärkeää maatalouden kehittymisen kannalta. Kiinnostukseni näihin eläimiin osui siihen aikaan, kun mehiläisten hoito tuli muotiin. Mehiläisiä vilisi etupihoilla, katoilla tai museoissa ja julkisissa rakennuksissa eri puolilla Eurooppaa. Se oli vastine mehiläispopulaatioiden taantumalle ja katoamiselle, joka aiheutui mehiläisten ja viljely­kasvien huonosta hoidosta, monokulttuurista, torjunta-aineista ja riistosta. Mielestäni Hexa-Hive oli ehdotus, jolla pyrittiin kommentoi­maan tätä kehitystä ja jolla paikallistettiin ja ilmennettiin mitä oli tapahtumassa. Se, että puistossa on yhtäkkiä mehiläisiä, saattaa herättää kysymyksiä ja saada miettimään, mitä nämä hyönteiset merkitsevät. Kutsu istua niiden viereen on kuin kehotus kuunnella. Näiden installaatioiden dynamisoituminen tapahtui julkisten interventioiden, kuten konserttien, opastettujen kierrosten ja työpajojen kautta, mutta paljon tapahtui myös pelkästään siksi, että mehiläiset asuivat näissä taideteoksissa - ne olivat siis eläviä installaatioita. Miten ihmisten ja mehiläisten välistä vuorovaikutusta voidaan edesauttaa? Lähtökohtana on, että molempien on oltava samassa paikassa ja että tähän vuorovaikutukseen kutsutaan avoimesti. Vaara-kylttien sijaan vetosimme kävijöiden varovaisuuteen ja jätimme heidän itsensä arvioitavaksi, kuinka rohkeasti tai pelokkaasti he suhtautuvat mehiläispesiin. Kannustimme uteliaisuuteen ja jätimme vastuun kullekin yksittäiselle kävijälle. Tämä tapa saattaa kävijän pohdiskelemaan, mutta antaa samalla toimijuuden.

U: Mehiläisten elämän esittäminen elävissä tilanteissa edellyttää ulkoilmassa olemista. Osa työstämme koostui diplomatiasta ja neuvotteluista paikallisten hallintoelinten viranomaisten kanssa. Ensimmäinen reaktio oli aina ”ei”, kun pyysimme lupaa asentaa mehiläispesä julkiselle paikalle. Neuvottelujen ja perustelujen jälkeen kyselymme hyväksyttiin aina. Hallinnolla on taipumus toimia portinvartijoiden lailla ongelmien minimoimiseksi. On mentävä yli ensimmäisestä ”ei”:stä ja sen jälkeen mielenkiintoisia asioita alkaa tapahtua.

Voitteko nyt vuosikymmenen jälkeen arvioida, miten kaupunkimehiläisten hoito on muuttunut? Tai miten se on muuttanut projektianne? Miten mehiläiset voivat? Entä asuttavatko mehiläis­yhteisöt edelleen jossain Hexa-Hives -pesiänne?

C: Viime vuosina hohdokas kuva pelastettavasta mehiläisestä on alkanut hieman hiipua ja sen myötä kaupunkimehiläishoidon suosio. Edelleen monet kaupunkilaiset pitävät mehiläisiä, mutta siitä ei enää puhuta niin paljon. Miten mehiläiset voivat on vaikea kysymys. Yleisten lausuntojen antaminen mehiläisten tai minkä tahansa muun lajin tilasta voi johtaa karkeisiin arvioihin. Minusta planeettamme epätasapainotila jatkuu, ja mehiläiset, kuten useimmat muutkin lajit, kärsivät edelleen. On olemassa kaksi syrjäistä Hexa-Hivea - toinen Etelä-Englannissa ja toinen Pohjois-Saksassa. Tällä hetkellä nuo pesät eivät tietääkseni ole asuttuja.

U: Kuten Christina kertoi, Melliferopoliksessa ei ole  hoidettu mehiläisiä enää moneen vuoteen. Hankkeen vilkkaiden vuosien, sanotaanko 2012-17, aikana syntyneeseen teoskokonaisuuteen kuuluu kuitenkin monia muita mehiläisiin ja pölyttäjiin liittyviä luovia ilmenemisiä, ilman eläviä mehiläisiä. Mehiläiset inspiroivat meitä ja yhteistyökumppaneitamme hyvin eri tavoin. Kaikissa taideteoksissa ei ollut mukana eläviä mehiläisiä, mutta ne toimivat taideteosten inspiraationa. Yksi niistä on taideteos, jonka loin kaupunkitapahtuma Melliferopolis Festiin Helsingissä vuonna 2016 ja joka on siitä lähtien jatkunut pitkäaikaisena tutkimuksena. Se on nimeltään Toinen Puoli (The Other Side). Se on ajattelun ja mehiläisten kuuntelun äänitila, jossa on mehiläisiin ja ikuisuuteen liittyviä tekstiä, joita ovat kirjoittaneet filosofit, runoilijat ja muut kirjailijat. Valikoidut tekstit ovat kuunneltavissa lisätyn todellisuuden sovelluksen kautta paikkasidonnaisissa installaatioissa ulkona, julkisilla paikoilla tai verkkosivujen kautta viidellä eri kielellä (www.theotherside.fi). Helsingin jälkeen teos oli esillä Barcelonassa, Genevessä ja Topoló-kylässä Italiassa. Mehiläiset ja muut hyönteispölyttäjät eivät lakkaa kiehtomasta minua, ja aina kun näen mehiläispesän, minun on mentävä lähemmäs ja pysähdyttävä tarkkailemaan niiden toimintaa, kuuntelemaan niiden huminaa ja haistelemaan pesän tuoksua. Kunhan minulla on sopiva paikka ja elämäntilanne, hankin taas mehiläisiä. Ja on todella mukavaa nähdä, että Evolution in Actionin kaltaiset aloitteet ottavat meihin yhteyttä ja pitävät hankkeen sisältöä edelleen kiinnostavana. Mehiläiset ovat ajattomia, ja vaikka suurin osa teoksista on tehty lähes kymmenen vuotta sitten, ne ovat edelleen ajankohtaisia ja kiinnostavat ihmisiä.

Mikä sai teidät työskentelemään monitieteisesti ja yhdistämään taidetta ja tiedettä työskentelyssänne? Entä ajatteletteko, että työssänne on myös kasvatuksellisia näkökohtia? Mitkä ovat mielestänne vahvuudet ja haasteet taiteen ja tieteen yhdistelyssä?

C: Mitä pidempään elän, sitä enemmän näen tieteidenvälisyyden ainoana tienä eteenpäin. Kärsimme jaottelusta, eristäytymisestä, dualistisista vastakohdista ja silti toistamme niitä autistisesti. Meidän on ymmärrettävä, että yhä monimutkaisemmassa maailmassamme, jota haastavat viheliäiset ongelmat, ratkaisujen löytämisestä logiikan avulla on tullut illuusio. Mikään teknologia, mikään laskutoimitus tai analyyttinen tutkimus ei voi johdattaa meitä oikeaan suuntaan. Systeemiajattelun omaksuminen ja moninaisten tekijöiden vuorovaikutuksen salliminen voivat auttaa meitä ohjautumaan. Tämä tarkoittaa, että tieteenalojen ylittäminen on väistämätöntä. Mielestäni taiteen voima piilee symboliikassa, leikkimielisessä, runollisessa tai rituaalisessa lähestymistavassa kohtaamiimme monimutkaisiin asioihin. Minulla on luonnontieteilijän koulutus ja tämä tausta on aina tukenut ja inspiroinut taiteellista työskentelyäni. Näyttää kuitenkin siltä, että vasta radikaali siirtyminen taiteen kentälle on vapauttanut ajattelutavan, joka on rohkea ja on antanut minulle välineitä viestintään. Se, mikä ilmenee taideteoksissani, on ohut kerros sen valmistelussa tehtyä perusteellista tutkimusta. Kasvatuksellinen näkökulma löytyy ehkä näistä epäsuorista sisällöistä? Tiede ja taide yhdessä tekevät molemmista hauskempia ja lisäävät merkitystä. Minun mielestäni niitä ei voi enää erottaa toisistaan, mutta kuten aiemmin mainitsin - yritän vähitellen luopua erotteluista...

U: Kouluttauduin ensin ympäristöinsinööriksi, mutta päädyin työskentelemään taiteen ja kulttuurin parissa, ja sitten opiskelin myös taiteita. Periaatteessa en ajattele tieteenaloja vaan aiheita, jotka kiehtovat minua ja saavat minut uteliaaksi - uuden taide­projektin toteuttaminen vie useita vuosia, joten sen on oltava jotain, joka todella kiinnostaa. Saksalainen mediateoreetikko Ziegfried Zielenski sanoo Manifesto for Art through multimedia and curating the new art forms -manifestissään: ”Ei tarvitse olla insinööri, mutta on hyvä tietää, miten insinöörit ajattelevat ja työskentelevät.” Taiteen, luonnontieteiden ja tekniikan yhdistäminen tarkoittaa monialaisten työryhmien kanssa työskentelyä, ja tätä rakastan. Suomessa meillä on onneksi rahoittajia ja instituutioita, jotka mahdollistavat tämän rajojen häivyttämisen. Ilman niiden tukea meidän käyttämämme työskentely­metodit tuskin voisivat kukoistaa.

Monissa muissakin projekteissanne, Melliferopoliksen lisäksi, on yhteisöllisiä, kasvatuksellisia ja osallistavia tulokulmia, ja niissä kudotaan verkostoja tieteen ja taiteen välille. Millaiset teemat ja projektit puhuttelevat teitä tällä hetkellä?

C: Työni oli pitkään keskittynyt mehiläisten pariin, mutta sitten innostuin syvällisesti nilviäisistä. Molemmat lajit ovat meille jotenkin melko vieraita, mutta ne ovat selkeästi ymmärrettävissä eläimiksi. Tällä hetkellä työskentelen lähinnä sieni- ja bakteeriyhteisöjen parissa. Pisteet petrimaljalla tai jotkut sienirihmat ovat elämänmuotoja, joihin tuntuu olevan haastavaa suhtautua, koska nämä olennot vaikuttavat niin ”abstrakteilta”. Miten kommunikaatio voi syntyä, jos ollenkaan? Tutkin tapoja suhtautua niihin ja samalla joudun arvioimaan uudelleen käsitystämme elämästä, arvojärjestelmästämme ja siitä, mitä pidetään ihmiskunnan kannalta hyvänä tai pahana.
Kun käsittelemme bioetiikkaa, päädymme hyvin pian siihen, että on ylipäätään hankala määritellä mitä elämä on. Nykyisessä työssäni käsittelen paljon eettisen lähestymistavan soveltamista kaikkiin eläviin olentoihin - mutta kuka sitten kuuluu tähän kategoriaan? On selvää, että eettisiä näkökohtia olisi sovellettava kaikkiin lajeihin, mutta millä tavoin eläin luokitellaan eri tavalla kuin kasvi tai virus? Mihin ja miten vedämme sen rajan, mikä on elävää ja mikä ei ole varsinaisesti elävää, mutta silti osa elävää järjestelmää? Tämän selvittämiseksi on vielä paljon tehtävää...

U: Kuten aiemmin kerrottiin, Melliferopolis sai alkunsa Aalto-yliopiston Biofilia-ohjelmassa, jolla on vahva yhteys opiskelijoihin, tutkijoihin ja akateemiseen yhteisöön. Pyrimme aina tavoittamaan osallistujia eri elämänpoluilta ja eri ikäryhmistä, ja mielestäni onnistuimme, sillä esimerkiksi työpajat olivat avoimia paitsi yliopisto-opiskelijoille myös muulle yleisölle. Erilaisten ihmisten tuominen yhteen, luomaan yhdessä mehiläisten kanssa oli meille uskomaton kokemus! Jatkoin sen jälkeen toisessa suomalaisessa yliopistossa, luonnontieteilijöiden yhteisössä INARissa / Helsingin yliopistossa. Työskentelen taide- ja tiedekuraattorina Metsätieteellisellä kenttäasemalla, joka tarjoaa taiteilijoille mahdollisuuden käydä vuoropuhelua tutkijoiden kanssa ja työskennellä metsässä sijaitsevalla kenttäasemalla. Ensi kesänä asemalla avataan pysyvä taidenäyttely. Itämerellä elävä merilintulaji, merimetso, on ollut toinen intohimoni viime vuosina. Kansalaisten voimakkaat reaktiot kivikkoisilla saarilla ”epäinhimillisissä” olosuhteissa eläviä ujoja lintuja kohtaan herättivät uteliaisuuteni, ja yhteistyössä monilahjakkaan ryhmän kanssa tuloksena oli Chorus sinensis - merimetsolle omistettu audiovisuaalinen taideteos kuoron kanssa. Niinpä mehiläisiä seurasivat metsä-, suo- ja järviekosysteemit ja sitten merilinnut: kaikki nämä olennot liittyvät jotenkin toisiinsa ja sopivat erinomaisesti inspiraatioksi taiteellisiin ja kasvatuksellisiin tarkoituksiin.

C: Haluaisin päättää vastaukseni lainaukseen Mihnea Tănăsescu, 2022, kirjasta Ecocene Politics: 
Millään yksittäisellä olennolla ei voi olla kattavaa näkemystä maailmasta kolmesta syystä. Ensinnäkin maailma muuttuu jatkuvasti, osittain vastauksena olentojen toimintaan, joten sitä ei voi koskaan jäädyttää yhteen tilaan. Toiseksi jokaisella olennolla on rajallinen aistiavaruus, joten ne eivät voi koskaan riittävällä tavalla esitellä itselleen koko avaruuden skaalaa. Kolmanneksi, oliot ovat kiinnostuneita rajoitetusta määrästä asioita, mutta nämä eivät välttämättä edusta laajempaa tilannetta, eivätkä ne todellakaan ole tärkeimpiä tilanteen muodostavia tekijöitä, eivätkä ne ole ”sijaisuuksia” muille, näkymättömille tekijöille. Näin ollen olennot ovat alttiita murentamaan omia maailmankarttojaan astumalla maamiinoihin, joita ne eivät näe, koska ne eivät tiedä niiden olemassaolosta. *

*) alkuperäinen lainaus:
“No single creature can have a complete view of the world, for three reasons. First, the world changes continuously, partly in response to the actions of creatures, and so it can never be frozen in a single state. Second, each creature has a limited sensory range, and can thus never adequately represent to itself the full spectrum of space. Third, creatures are interested in a limited number of things, but these are in turn not necessarily representative of the wider situation, nor indeed are they the most important constitutive elements of that situation, nor are they ‘proxies’ for other, unseen elements. So, creatures are liable to undermine their own maps of the world by stepping on landmines that they do not see, because they do not know of their existence.”

° ° ° ° ° ° ° °
Kaupunki on Melliferopoliksen mehiläisiä ja taiteita yhdistävän työskentelyn näyttämö. Melliferopolis kokeilee moninaisia tapoja ymmärtää mehiläisiä, mehiläisten hoitoa ja mehiläispesän ekologiaa sekä muita hyönteispölyttäjiä. Projektissa tarkastellaan mehiläisten roolia kaupunkikontekstissa ja tutkitaan ihmisten ja näiden puolivillien hyönteisten välisiä erilaisia suhteita. Melliferopolis luo yhteisiä tiloja ihmisten ja hyönteisen välisille kulttuureille ja mahdollistaa kohtaamisia julkisiin tiloihin sijoitettujen taideinstallaatioiden ja jul­kisten tapahtumien ja tapauksien kuten osallistavien interventioiden, työpajojen, luentojen, rituaalien ja esitysten avulla. Melliferopoliksella on laaja ja monipuolinen lähestymistapa, jossa yhdistyvät muun muassa biotieteet, arkkitehtuuri, tekniikka, kuvataide, puutarhanhoito, mehiläisten hoito, kirjallisuus, ääni ja käsityö, ja se myös kutsuu mukaan yhteistyöhön paikallisia ja maailmanlaajuisia toimijoita - joilla on tai ei ole - kokemusta mehiläisten hoidosta. Hankkeessa korostetaan hunajamehiläisten ja muiden hyönteisten itseisarvoa ja katsotaan mehiläisiä laajemmin kuin vain pelkistetyn katsannon mukaan ekosysteemipalvelujen tarjoajina ja hunajan tuottajina. Melliferopoliksessa kokeillaan uusia tapoja ymmärtää mehiläisiä, mehiläisten hoitoa ja muita hyönteisten ekosysteemejä kaupungeissa. Melliferopolis-hankkeen käynnistivät Christina Stadlbauer ja Ulla Taipale Helsingissä vuonna 2012, mistä lähtien se on kutsunut inhimillisiä ja ei-inhimillisiä tahoja vuoropuheluun sekä yhteistyöhön.
www.melliferopolis.net

Ulla Taipale on suomalainen kuraattori, taiteilija ja tutkija, jolla on pitkä kokemus monialaisten, taidetta, luontoa ja luonnontieteitä yhdistävien projektien kuratoinnista. Hänen työskentelee yhteistyössä taiteen ja tieteen tekijöiden ja instituutioiden kanssa kansainvälisesti. Vuodesta 2012 hän kuratoi Helsingin yliopistossa, INAR-instituutissa (Institute for Atmospheric and Earth System Research) Climate Whirl -taideohjelmaa.  Samanaikaisesti hän on osallisena muissa luovissa prosesseissa, joissa yhdistyvät ekologia, ilmastotutkimus ja taide, kuten Chorus sinensis @ Conference of Birds ja Melliferopolis - Honeybees in Urban Environments. Hänellä on tekninen ja taiteellinen koulutus (Insinööri, ympäristötekniikka (Satakunnan ammattikorkeakoulu) ja Taiteen maisteri (Aalto-yliopisto).
www.theotherside.fi  /  www.climatewhirl.fi/en

Christina Stadlbauer (AT, BE, FIN) on taiteilija/tutkija, joka keskittyy muihin kuin ihmisen elämänmuotoihin (kuten kasveihin, eläimiin ja bakteereihin.). Työssään hän yrittää neuvotella uudelleen suhteita, joita meillä ihmisillä on ympäristöihimme. Hän on käynnistänyt taiteellisia pitkän aikavälin aloitteita, kuten “Melliferopolis - mehiläiset kaupunkiympäristössä” ja “Institute for Relocation of Biodiversity”. Hankkeet käsittelevät pääasiassa monimuotoisuuden ja elinympäristöjen häviämistä ja ehdottavat runollisia, spekulatiivisia tai absurdeja ratkaisuja, joissa otetaan huomioon muut kuin ihmiset. Ihmisten ja planeetan muiden olentojen välille luodaan rajapintoja, jotka muotoutuvat konkreettisiksi esineiksi, julkisiksi installaatioiksi, performansseiksi, hetkellisiksi interventioiksi tai rituaaleiksi.
Christinan työskentelyn toinen keskeinen osa-alue pyörii halkeamien ja kintsugin - vanhan japanilaisen käsityön, jossa keramiikkaa korjataan kullalla - ympärillä. Häntä kiehtoo tämän uudistavan korjaamisen filosofia ja hän soveltaa periaatetta muihin materiaaleihin sekä käsitteellisemmin ajatellen myös rikkinäisten paikkojen, yhteisöjen ja tilanteiden korjaamiseen jokapäiväisessä elämässä. Esimerkiksi Bacto-Healingin avulla hän tutkii kintsugia mikrobiologisessa laboratoriossa sienirihmaston ja bakteerien kanssa. Tällä hetkellä hän työskentelee post doc -tutkijana synteettisen biologian keskuksessa Ghentin yliopistossa ja bioetiikan laitoksella Antwerpenin yliopistossa Belgiassa. www.christallinarox.wordpress.com

Näyttelyn teostiedot:
Hexa-Hive Mehiläisille ja Ihmisille
Kokeellinen mehiläispesä lajienväliseen kommunikointiin. Mehiläisten asuttaessa Hexa-Hive -pesiä ihmiset voivat istua pesien päällä ja tarkkailla niiden elämää läheltä.
Vuosien 2012-17 välillä pesäryhmiä sijoitettiin useisiin julkisiin kaupunkipuistoihin Espoon Otaniemessä, Poikilo-museoilla Kouvolassa ja Tarja Halosen puistossa Helsingissä.

Konsepti ja idea: Christina Stadlbauer ja
Kiran Ganghadaran 
Kuraattori: Ulla Taipale 
Pesien rakennus: Niko Rissanen

ja
Hunajaa kaupungeista, 2012 (8:12)
Runollisesti etenevä lyhytelokuva on dokumentaatio Melliferopolis -hankkeen ensimmäisestä työpajasta Harakan saarella vuonna 2012.
Työpajan aikana sen 13 osallistujaa kokosivat mehiläisille pesiä, jotka sijoitettiin Helsingin alueelle.

Ohjaaja: Lotta Petronella
Konsepti: Christina Stadlbauer
Tuotanto: Christina Stadlbauer ja Ulla Taipale

Kuvat:
Hexa-Hive Village with Airstrip for Pollinators at Tarja Halonen Park, Helsinki, 2016, photo by Ulla Taipale